03.10.2016, 13:47

Haastattelin muutama päivä sitten eräässä tapahtumassa Syyriasta paennutta ja viime keväänä Sisä-Savoon kotiutunutta perhettä. Perheen isä kertoi, että heidän suurimpia huoliaan tulomatkan jälkeen ja väsymyksen hellittäessä oli se, miten heihin suhtaudutaan pienellä paikkakunnalla. Huoli osoittautui turhaksi. Mies kertoi, että jos heidän tukenaan aiemmin olikin oma perhe, niin nyt oli koko kylä. Pieni kunta oli ottanut heidät avosylin vastaan.

Itse en sitä edes ihmetellyt. Perhe oli valloittava. Nuoriso halusi esiintyä, ja he lauloivat ja tanssivat tapahtumassa. Ja hyppäsivätpä heidän vanhempansakin spontaanisti estradille puhumaan ja tanssimaan. Heidän kaikkien kasvoilla näkyi hymy ja silmissä ilo, menneistä huolimatta. Kuka heistä ei olisi pitänyt?

Perheen tapaaminen jotenkin sinetöi blogin aiheen, jota olin miettinyt. Nimittäin vieraiden ihmisten kohtaamisen. Se toistuu toimittajan työssä harva se päivä. Silti se aina vähän jännittää. Usein jännitys kuitenkin haihtuu ensimetreillä, kun pääsee jutustelun alkuun. Toiset puhuvat avoimesti ja vuolaasti, toisilta tietoja saa nyhtää. Mutta oli miten oli, haastattelu sujuu yleensä hyvässä ja arvostavassa hengessä.

Joku haastattelu on jäänyt erityisesti mieleen. Esimerkiksi se, kun menin kerran tekemään yritysjuttua. Hyvä kun olimme ehtineet kätellä, niin yrittäjä totesi tiukkaan sävyyn, että hän asettaa haastattelulle kaksi ehtoa. Ensinnäkin hän haluaa lukea jutun etukäteen ja toisekseen hän ei puhu mitään yksityiselämästään. Ajattelin, että näillä mennään, ja yritysjuttuahan minä olin tullut tekemäänkin. Myöhemmin, kotiin ajaessani mietin, että yrittäjähän oli lopulta itse ottanut puheeksi oman elämänsä kipeitäkin asioita. Ne eivät luonnollisesti päätyneet lehteen, eivät edes kuuluneet aiheeseen.

Melkoinen luottamuksen osoitus tuli myös evakkomummolta, joka lauloi minulle kauniin ja koskettavan, itse säveltämänsä ja sanoittamansa laulun. Enkä voinut olla kotona kehuskelematta, kun eräs mies luki minulle kirjoittamansa runon, vaikka silläkin kertaa teimme juttua aivan muusta kuin runojen kirjoittamisesta. Nuo ovat toimittajan tähtihetkiä, joita ei aamulla juttukeikalle lähtiessä osaa arvata ja joita myöhemmin muistellessa tulee hyvä mieli.

Joskus on tapahtunut niinkin, että tuntee olevansa haastateltavan kanssa niin hyvin samalla aallonpituudella, että on kiire kotiin kirjoittamaan juttua. Myöhemmin saattaa mieleen hiipiä pelko, että kirjoitinko nyt pohjimmiltani enemmän itsestäni kuin haastateltavasta.  

No entä sitten, kun toisen osapuolen kanssa ei synkkaa lainkaan? Niitäkin tilanteita voi tulla vastaan. Sitten vedetään rutiinilla, niin kuin eräs haastattelemani valokuvaaja sanoi. Hän suhtautui muotokuvaukseen intohimoisesti, ja niinä harvoina kertoina, kun hän ei saanut kontaktia kuvattavaansa, hän hoiti homman rutiinilla. Kirjoittaessa se tarkoittaa juttua, jossa kumpikaan ei anna itsestään mitään: haastateltava epäröi, eikä luota, ja jutun tekijä tuottaa tylsää peruskauraa. No, sekin riittää joskus.


Ei viestejä
(*) Vaaditut kentät
03.10.2016, 13:47

Haastattelin muutama päivä sitten eräässä tapahtumassa Syyriasta paennutta ja viime keväänä Sisä-Savoon kotiutunutta perhettä. Perheen isä kertoi, että heidän suurimpia huoliaan tulomatkan jälkeen ja väsymyksen hellittäessä oli se, miten heihin suhtaudutaan pienellä paikkakunnalla. Huoli osoittautui turhaksi. Mies kertoi, että jos heidän tukenaan aiemmin olikin oma perhe, niin nyt oli koko kylä. Pieni kunta oli ottanut heidät avosylin vastaan.

Itse en sitä edes ihmetellyt. Perhe oli valloittava. Nuoriso halusi esiintyä, ja he lauloivat ja tanssivat tapahtumassa. Ja hyppäsivätpä heidän vanhempansakin spontaanisti estradille puhumaan ja tanssimaan. Heidän kaikkien kasvoilla näkyi hymy ja silmissä ilo, menneistä huolimatta. Kuka heistä ei olisi pitänyt?

Perheen tapaaminen jotenkin sinetöi blogin aiheen, jota olin miettinyt. Nimittäin vieraiden ihmisten kohtaamisen. Se toistuu toimittajan työssä harva se päivä. Silti se aina vähän jännittää. Usein jännitys kuitenkin haihtuu ensimetreillä, kun pääsee jutustelun alkuun. Toiset puhuvat avoimesti ja vuolaasti, toisilta tietoja saa nyhtää. Mutta oli miten oli, haastattelu sujuu yleensä hyvässä ja arvostavassa hengessä.

Joku haastattelu on jäänyt erityisesti mieleen. Esimerkiksi se, kun menin kerran tekemään yritysjuttua. Hyvä kun olimme ehtineet kätellä, niin yrittäjä totesi tiukkaan sävyyn, että hän asettaa haastattelulle kaksi ehtoa. Ensinnäkin hän haluaa lukea jutun etukäteen ja toisekseen hän ei puhu mitään yksityiselämästään. Ajattelin, että näillä mennään, ja yritysjuttuahan minä olin tullut tekemäänkin. Myöhemmin, kotiin ajaessani mietin, että yrittäjähän oli lopulta itse ottanut puheeksi oman elämänsä kipeitäkin asioita. Ne eivät luonnollisesti päätyneet lehteen, eivät edes kuuluneet aiheeseen.

Melkoinen luottamuksen osoitus tuli myös evakkomummolta, joka lauloi minulle kauniin ja koskettavan, itse säveltämänsä ja sanoittamansa laulun. Enkä voinut olla kotona kehuskelematta, kun eräs mies luki minulle kirjoittamansa runon, vaikka silläkin kertaa teimme juttua aivan muusta kuin runojen kirjoittamisesta. Nuo ovat toimittajan tähtihetkiä, joita ei aamulla juttukeikalle lähtiessä osaa arvata ja joita myöhemmin muistellessa tulee hyvä mieli.

Joskus on tapahtunut niinkin, että tuntee olevansa haastateltavan kanssa niin hyvin samalla aallonpituudella, että on kiire kotiin kirjoittamaan juttua. Myöhemmin saattaa mieleen hiipiä pelko, että kirjoitinko nyt pohjimmiltani enemmän itsestäni kuin haastateltavasta.  

No entä sitten, kun toisen osapuolen kanssa ei synkkaa lainkaan? Niitäkin tilanteita voi tulla vastaan. Sitten vedetään rutiinilla, niin kuin eräs haastattelemani valokuvaaja sanoi. Hän suhtautui muotokuvaukseen intohimoisesti, ja niinä harvoina kertoina, kun hän ei saanut kontaktia kuvattavaansa, hän hoiti homman rutiinilla. Kirjoittaessa se tarkoittaa juttua, jossa kumpikaan ei anna itsestään mitään: haastateltava epäröi, eikä luota, ja jutun tekijä tuottaa tylsää peruskauraa. No, sekin riittää joskus.


Ei viestejä
(*) Vaaditut kentät
                                                                                                                                       Copyright Sari Toikkanen 2021