14.10.2016, 13:50

Toimittajan paras kaveri on oikolukija. Kaikkia juttuja ei aina ehdi pyöräyttää oikolukijan kautta, mutta jos ei ole kiire, niin mielelläni sen teen.

Esimerkiksi viime viikolla sain kirjoittamani tekstin bumerangina takaisin ja kommentin: Rakenne ei toimi. Vasta kun toimittajakollegani oli sen sanonut, näin itsekin, mistä jutussa kiikasti. Ei auttanut muu kuin alkaa jumpata tekstin kanssa: venyttää sitä yhdestä paikasta, ottaa pois toisesta, muokata rakennetta uuteen uskoon. Ja totta: jutusta tuli paljon parempi.

Myös poikani on korvaamaton oikolukija. Hän löytää virheitä ja osaa antaa palautetta. Kun hän sanoo ”Juttu on tosi hyvä” tai ”Tämä ei nyt ollut parasta sinua”, niin tiedän niissä olevan perää.

Liekö poika kerran tuntenut lievää myötähäpeää, kun hän luettuaan paikalliseen lehteen aikomani Kyllä Cadillacin kyydissä kelpaa -jutun tokaisi: ”Onneksi meillä on eri sukunimet.” Sen taas panin 17-vuotiaan huumorin piikkiin, kun hän kerran virnuili jutussa olleen yhden pahan virheen. Ihmetellessäni, että mikähän se mahtaa olla, poika vastasi: ”Se, että juttu on kirjoitettu.”

Aina ei oikolukijankaan vaivannäkö auta. Teksti oli jo lähtövalmiina, kun aloin pyöritellä sitä vielä näytöllä. Huomaisin, että sieni-sana toistuu siinä tuon tuosta. Poistin niistä jo yhden ja mietin sille synonyymiä. En kuitenkaan keksinyt mitään tyyliin sopivaa, ja ajattelin, että antaa olla. Toimituksessakin jo odottavat työtäni. Naputtelin nopeasti sieni-sanan takaisin ja pistin tekstin menemään. Tai niin ainakin luulin tekeväni. Muutama päivä myöhemmin luin lehdestä, kuinka sienineuvoja aikoo esitellä seiniä.

No, näitä sattuu. Olemmekin toisen toimittajakollegan kanssa vitsailleet, että kokoamme vielä huvittavimmat kommelluksemme muistelmateokseksi. Aineistoa karttuu koko ajan.


Ei viestejä
(*) Vaaditut kentät
14.10.2016, 13:50

Toimittajan paras kaveri on oikolukija. Kaikkia juttuja ei aina ehdi pyöräyttää oikolukijan kautta, mutta jos ei ole kiire, niin mielelläni sen teen.

Esimerkiksi viime viikolla sain kirjoittamani tekstin bumerangina takaisin ja kommentin: Rakenne ei toimi. Vasta kun toimittajakollegani oli sen sanonut, näin itsekin, mistä jutussa kiikasti. Ei auttanut muu kuin alkaa jumpata tekstin kanssa: venyttää sitä yhdestä paikasta, ottaa pois toisesta, muokata rakennetta uuteen uskoon. Ja totta: jutusta tuli paljon parempi.

Myös poikani on korvaamaton oikolukija. Hän löytää virheitä ja osaa antaa palautetta. Kun hän sanoo ”Juttu on tosi hyvä” tai ”Tämä ei nyt ollut parasta sinua”, niin tiedän niissä olevan perää.

Liekö poika kerran tuntenut lievää myötähäpeää, kun hän luettuaan paikalliseen lehteen aikomani Kyllä Cadillacin kyydissä kelpaa -jutun tokaisi: ”Onneksi meillä on eri sukunimet.” Sen taas panin 17-vuotiaan huumorin piikkiin, kun hän kerran virnuili jutussa olleen yhden pahan virheen. Ihmetellessäni, että mikähän se mahtaa olla, poika vastasi: ”Se, että juttu on kirjoitettu.”

Aina ei oikolukijankaan vaivannäkö auta. Teksti oli jo lähtövalmiina, kun aloin pyöritellä sitä vielä näytöllä. Huomaisin, että sieni-sana toistuu siinä tuon tuosta. Poistin niistä jo yhden ja mietin sille synonyymiä. En kuitenkaan keksinyt mitään tyyliin sopivaa, ja ajattelin, että antaa olla. Toimituksessakin jo odottavat työtäni. Naputtelin nopeasti sieni-sanan takaisin ja pistin tekstin menemään. Tai niin ainakin luulin tekeväni. Muutama päivä myöhemmin luin lehdestä, kuinka sienineuvoja aikoo esitellä seiniä.

No, näitä sattuu. Olemmekin toisen toimittajakollegan kanssa vitsailleet, että kokoamme vielä huvittavimmat kommelluksemme muistelmateokseksi. Aineistoa karttuu koko ajan.


Ei viestejä
(*) Vaaditut kentät
                                                                                                                                       Copyright Sari Toikkanen 2021