21.11.2016, 13:55

Kuulin melkoisen opin. Toimittaja saisi käyttää vain kolmea verbiä kuvaamaan haastateltavansa puhetta. Ne ovat: sanoa, todeta ja kertoa. Suositeltavinta on käyttää sanoa-verbiä, mutta joskus voi höllentää otetta ja naputella todeta- tai kertoa-sanan. En siis voisi kirjoittaa, että Liisa hämmästelee, Matti miettii, Pekka aprikoi tai että Teija iloitsee. Pitää kirjoittaa, että Liisa sanoo, Matti sanoo, Pekka sanoo ja Teija sanoo.

Perustelu moiselle ohjeelle on se, että toimittaja käyttää muuten liikaa valtaa. Hän määrittelee haastateltavansa, vaikka ei edes tunne häntä esimerkiksi tunnin keskustelun perusteella.

No eipä tietenkään tunne. Uskallan silti sanoa, että Pekka aprikoi, jos hän haastattelutilanteessa punnitsee vaihtoehtoja. Tai rohkenen väittää, että Teija iloitsee, jos hänellä on suu korvissa ja silmissä ilo. En määrittele tai leimaa Pekkaa sen enempää kuin Teijaakaan. Kerron mitä he tekevät, en mitä he ovat.

Mutta rajansa toki kaikella. En käyttäisi yleisjutussa verbejä ärjyy, kitisee, vaikeroi tai hihkuu, vaikka rikas kielemme antaisi niihinkin mahdollisuuden.

Jospa ohje olikin tarkoitettu vain tiukkojen, asiapitoisten uutisjuttujen kirjoittamiseen. Tai ehkä sillä halutaan ravistella toimittajaa pohtimaan kirjoitustapojaan. Tai kenties sillä vain muistutetaan, että sitaatin voi antaa puhua puolestaan, eikä kuvailevaa johtolausetta aina tarvita. Muuten en sitä ymmärrä. Elävästi kirjoitettuihin henkilöjuttuihin ohje ei ainakaan päde, sanoo oppineemmat mitä tahansa.

TV-kriitikko ja kolumnisti Marko Ahonen ihmetteli samantapaista asiaa 15.11.2016 Savon Sanomissa julkaistussa Olen nainen jos haluan -jutussaan. Hän kirjoittaa tiettyjen piirien keksineen, ettei kukaan saisi kertoa luovassa työssään sellaisista ihmisistä, joiden elämää ja kulttuuria hän ei omakohtaisesti tunne. Se on kuulemma kulttuurista omimista ja pahasta jos mikä. 

Ahonen on toista mieltä: ”Jos tämä aika jotain tarvitsee, niin enemmän kulttuurista omimista. Se nimittäin tarkoittaa taitoa asettua toisen ihmisen nahkoihin. Se taas tarkoittaa kykyä tuntea empatiaa.”

Ohje verbien rajaamisesta kolmeen ja kielto kirjoittaa muista kuin itsensä kaltaisista ovat samaa sarjaa kuin se, että pitäisi puhua pyykkipojan sijaan pyykkihenkilöstä. Sellaistakin olen kuullut. Mutta sehän on sentään vitsi. Vai onko?


Ei viestejä
(*) Vaaditut kentät
21.11.2016, 13:55

Kuulin melkoisen opin. Toimittaja saisi käyttää vain kolmea verbiä kuvaamaan haastateltavansa puhetta. Ne ovat: sanoa, todeta ja kertoa. Suositeltavinta on käyttää sanoa-verbiä, mutta joskus voi höllentää otetta ja naputella todeta- tai kertoa-sanan. En siis voisi kirjoittaa, että Liisa hämmästelee, Matti miettii, Pekka aprikoi tai että Teija iloitsee. Pitää kirjoittaa, että Liisa sanoo, Matti sanoo, Pekka sanoo ja Teija sanoo.

Perustelu moiselle ohjeelle on se, että toimittaja käyttää muuten liikaa valtaa. Hän määrittelee haastateltavansa, vaikka ei edes tunne häntä esimerkiksi tunnin keskustelun perusteella.

No eipä tietenkään tunne. Uskallan silti sanoa, että Pekka aprikoi, jos hän haastattelutilanteessa punnitsee vaihtoehtoja. Tai rohkenen väittää, että Teija iloitsee, jos hänellä on suu korvissa ja silmissä ilo. En määrittele tai leimaa Pekkaa sen enempää kuin Teijaakaan. Kerron mitä he tekevät, en mitä he ovat.

Mutta rajansa toki kaikella. En käyttäisi yleisjutussa verbejä ärjyy, kitisee, vaikeroi tai hihkuu, vaikka rikas kielemme antaisi niihinkin mahdollisuuden.

Jospa ohje olikin tarkoitettu vain tiukkojen, asiapitoisten uutisjuttujen kirjoittamiseen. Tai ehkä sillä halutaan ravistella toimittajaa pohtimaan kirjoitustapojaan. Tai kenties sillä vain muistutetaan, että sitaatin voi antaa puhua puolestaan, eikä kuvailevaa johtolausetta aina tarvita. Muuten en sitä ymmärrä. Elävästi kirjoitettuihin henkilöjuttuihin ohje ei ainakaan päde, sanoo oppineemmat mitä tahansa.

TV-kriitikko ja kolumnisti Marko Ahonen ihmetteli samantapaista asiaa 15.11.2016 Savon Sanomissa julkaistussa Olen nainen jos haluan -jutussaan. Hän kirjoittaa tiettyjen piirien keksineen, ettei kukaan saisi kertoa luovassa työssään sellaisista ihmisistä, joiden elämää ja kulttuuria hän ei omakohtaisesti tunne. Se on kuulemma kulttuurista omimista ja pahasta jos mikä. 

Ahonen on toista mieltä: ”Jos tämä aika jotain tarvitsee, niin enemmän kulttuurista omimista. Se nimittäin tarkoittaa taitoa asettua toisen ihmisen nahkoihin. Se taas tarkoittaa kykyä tuntea empatiaa.”

Ohje verbien rajaamisesta kolmeen ja kielto kirjoittaa muista kuin itsensä kaltaisista ovat samaa sarjaa kuin se, että pitäisi puhua pyykkipojan sijaan pyykkihenkilöstä. Sellaistakin olen kuullut. Mutta sehän on sentään vitsi. Vai onko?


Ei viestejä
(*) Vaaditut kentät
                                                                                                                                       Copyright Sari Toikkanen 2021