20.11.2017, 14:23

Freetoimittajan työ on elämäntapa. Kun työtä on, sitä tehdään. Kun työtä on liikaa, sitä tehdään liikaa. Päivävuoro kääntyy kahvikupin jälkeen iltavuoroksi ja iltavuoro kahden kahvikupin jälkeen yövuoroksi. Sitä ei lasketa, että nyt jutusta saa verojen, yrittäjäeläkkeen ja muiden kulujen jälkeen vielä kohtuullisen tuntipalkan, ja jätetä työtä siihen. Ei, työ tehdään loppuun asti, maksoi mitä maksoi.

Ja mikä siinä on, että vaikka töitä painaisi välillä useammassa vuorossa, lopussa tahtoo tulla kiire. Pahimmassa tapauksessa sitä piisaa deadline-minuuteille saakka. Nopean aikataulun vuoksi omia juttuja on nimittäin toisinaan toimitettava eteenpäin hieman keskeneräisinäkin. Ainakin asiavirheitä jutuista saattaa vielä löytyä. Niitä pääsee toki korjaamaan, mutta työ voi jäädä viime tinkaan jo haastateltavien kiireiden takia.

Viime hetken korjaukset saavat sydämen tykyttämään. Korjaan virheet. Onko juttu vielä jouheva? Ja entä se oikeinkirjoitus? Naputtelinko kirjaimet oikein? Ovatko sanat oikeassa järjestyksessä? Vähän hiomista. Ehkä se nyt on hyvä. Sen on oltava. Kuittaus päätoimittajalle. Ja pian taittajalta tulee viesti: Painoon meni!

Itsellä menee hetki, ennen kuin tajuaa, ettei enää ole kiire. Päivien työt on nyt tehty. Mieli ei kuitenkaan ihan heti toivu, vaan pyörittelee tapahtunutta; ainakin tuli annettua parhaansa. Teki niin hyvät jutut, kuin se siinä ajassa oli mahdollista.

Samalla alkaa jo haikailla takaisin normaaliin elämään. Ensin kuntosalille ryhdistämään koneen ääressä notkunut kroppa. Sitä kaipaa myös ulkoilua, tilaa ympärilleen. Ja mikä lisäksi on hienoa: ehtii taas lukea lehtiä ja kirjoja. Ehkäpä perhekin saa jälleen kunnon kotiruokaa, ei vain jotain, mitä jääkaapista sattuu löytymään. On ihanaa puuhailla kotitöitä ja olla enemmän läsnä.

Mutta eipä arkisia askareita osaisi niin paljoa arvostaa, jos niille olisi aina aikaa. Tervetuloa siis vain uudet kiireet!


Ei viestejä
(*) Vaaditut kentät
20.11.2017, 14:23

Freetoimittajan työ on elämäntapa. Kun työtä on, sitä tehdään. Kun työtä on liikaa, sitä tehdään liikaa. Päivävuoro kääntyy kahvikupin jälkeen iltavuoroksi ja iltavuoro kahden kahvikupin jälkeen yövuoroksi. Sitä ei lasketa, että nyt jutusta saa verojen, yrittäjäeläkkeen ja muiden kulujen jälkeen vielä kohtuullisen tuntipalkan, ja jätetä työtä siihen. Ei, työ tehdään loppuun asti, maksoi mitä maksoi.

Ja mikä siinä on, että vaikka töitä painaisi välillä useammassa vuorossa, lopussa tahtoo tulla kiire. Pahimmassa tapauksessa sitä piisaa deadline-minuuteille saakka. Nopean aikataulun vuoksi omia juttuja on nimittäin toisinaan toimitettava eteenpäin hieman keskeneräisinäkin. Ainakin asiavirheitä jutuista saattaa vielä löytyä. Niitä pääsee toki korjaamaan, mutta työ voi jäädä viime tinkaan jo haastateltavien kiireiden takia.

Viime hetken korjaukset saavat sydämen tykyttämään. Korjaan virheet. Onko juttu vielä jouheva? Ja entä se oikeinkirjoitus? Naputtelinko kirjaimet oikein? Ovatko sanat oikeassa järjestyksessä? Vähän hiomista. Ehkä se nyt on hyvä. Sen on oltava. Kuittaus päätoimittajalle. Ja pian taittajalta tulee viesti: Painoon meni!

Itsellä menee hetki, ennen kuin tajuaa, ettei enää ole kiire. Päivien työt on nyt tehty. Mieli ei kuitenkaan ihan heti toivu, vaan pyörittelee tapahtunutta; ainakin tuli annettua parhaansa. Teki niin hyvät jutut, kuin se siinä ajassa oli mahdollista.

Samalla alkaa jo haikailla takaisin normaaliin elämään. Ensin kuntosalille ryhdistämään koneen ääressä notkunut kroppa. Sitä kaipaa myös ulkoilua, tilaa ympärilleen. Ja mikä lisäksi on hienoa: ehtii taas lukea lehtiä ja kirjoja. Ehkäpä perhekin saa jälleen kunnon kotiruokaa, ei vain jotain, mitä jääkaapista sattuu löytymään. On ihanaa puuhailla kotitöitä ja olla enemmän läsnä.

Mutta eipä arkisia askareita osaisi niin paljoa arvostaa, jos niille olisi aina aikaa. Tervetuloa siis vain uudet kiireet!


Ei viestejä
(*) Vaaditut kentät
                                                                                                                                       Copyright Sari Toikkanen 2021