14.12.2017, 14:26

Hyvä kuva rikkoo joskus säännöt. Toissapäivänä Savon Sanomissa julkaistiin Paula Pohjamon ottama lehtikuva, jossa pakolaiset elehtivät käsillään. Kaikilta ei näkynyt edes päätä, kädet vain. Kuvassa oli… hetkinen… kaksi päätä ja kuusi kättä. En olisi kiinnittänyt kuvaan niin paljoa huomiota, ellei se olisi ollut rajusti ristiriidassa juuri samaisena päivänä kuulemani opin kanssa.

Osallistuin nimittäin valokuvaaja ja kouluttaja Tiina Puputin vetämään Kuvalla on viesti -koulutuspäivään Rautalammin Sillankorvassa. Hän neuvoi, että jos kuvaa useampaa henkilöä, heidät tulisi asetella siten, etteivät kaikki kädet näy. Hyvä nyrkkisääntö on yksi käsi päätä kohden. Se rauhoittaa kuvaa ja kohdistaa huomion tärkeämpiin asioihin. Myös käden asennolla on väliä. Kun sen kapeampi puoli on kameraan päin, se ei näytä kuvassa kohtuuttoman isolta.

Ja kädet on vain pieni yksityiskohta kuvan rakentamisessa. On kiinnitettävä huomiota myös kuvattavan pään asentoon, katseen suuntaan, ryhtiin ja niin edelleen. Ja jo ennen kuin alkaa ohjeistaa kuvattavaa, karsitaan ja täydennetään kuvassa näkyvää ympäristöä niin, että sekin puhuu täydellisesti halutun viestin puolesta.

Tällainen yksityiskohtainen ja aikaavievä valokuvan rakentaminen sopii yritysviestintään, ja toisinaan myös lehtimaailmaan. Uutismaailmaan se ei välttämättä taivu. Toki siinäkin viestinnällisen kuvan ohjeet on hyvä pitää mielessä.

Olen huomannut, että oma kuvaaminen elää hyvin paljon tilanteen mukaan. On kuvattavia, jotka jähmettyvät patsaiksi kameran nähdessään, vaikka vielä hetkeä aikaisemmin he olisivat puhuneet rehvakkaasti ja hauskan vapautuneesti. On täysi työ saada heistä muita kuin pönötyskuvia. Tai enemmän kuin kaksi kuvaa! Kerran jos toisenkin on joku isäntämies tokaissut, että eikös se jo riitä, kun olen ehtinyt ottaa pari kuvaa. Ja minulle se on ollut vasta verryttelyä: kuvakulman hakemista ja taustojen tarkastelua. Siinä tilanteessa ei tule mieleen puuttua käsien asentoon. Kunhan edes ilme olisi sinnepäin. On tietysti myös heitä, jotka antavat kuvaajalle aikaa. Silloin pääsee varmemmin onnistuneeseen lopputulokseen.

Jokainen kuvaa myös persoonallaan. Siinä missä toinen järjestää tilanteita ja ohjailee kuvattavaa lähes millintarkasti, niin toinen haluaa pysytellä piilossa ja nappaa oivaltavan otoksen lennosta. Eikä kumpikaan työtapa liene toista parempi. Ne vain sopivat eri tilanteisiin.

Mutta yhtä kaikki. Jos antoisan koulutuspäivän tunnusmerkki on se, että se herättelee havainnoimaan ja ajattelemaan, niin tämänviikkoinen onnistui siinä täydellisesti. Kiitos siis mainio luennoitsijamme. Ja kiitos Marita hienon päivän järjestämisestä.


Ei viestejä
(*) Vaaditut kentät
14.12.2017, 14:26

Hyvä kuva rikkoo joskus säännöt. Toissapäivänä Savon Sanomissa julkaistiin Paula Pohjamon ottama lehtikuva, jossa pakolaiset elehtivät käsillään. Kaikilta ei näkynyt edes päätä, kädet vain. Kuvassa oli… hetkinen… kaksi päätä ja kuusi kättä. En olisi kiinnittänyt kuvaan niin paljoa huomiota, ellei se olisi ollut rajusti ristiriidassa juuri samaisena päivänä kuulemani opin kanssa.

Osallistuin nimittäin valokuvaaja ja kouluttaja Tiina Puputin vetämään Kuvalla on viesti -koulutuspäivään Rautalammin Sillankorvassa. Hän neuvoi, että jos kuvaa useampaa henkilöä, heidät tulisi asetella siten, etteivät kaikki kädet näy. Hyvä nyrkkisääntö on yksi käsi päätä kohden. Se rauhoittaa kuvaa ja kohdistaa huomion tärkeämpiin asioihin. Myös käden asennolla on väliä. Kun sen kapeampi puoli on kameraan päin, se ei näytä kuvassa kohtuuttoman isolta.

Ja kädet on vain pieni yksityiskohta kuvan rakentamisessa. On kiinnitettävä huomiota myös kuvattavan pään asentoon, katseen suuntaan, ryhtiin ja niin edelleen. Ja jo ennen kuin alkaa ohjeistaa kuvattavaa, karsitaan ja täydennetään kuvassa näkyvää ympäristöä niin, että sekin puhuu täydellisesti halutun viestin puolesta.

Tällainen yksityiskohtainen ja aikaavievä valokuvan rakentaminen sopii yritysviestintään, ja toisinaan myös lehtimaailmaan. Uutismaailmaan se ei välttämättä taivu. Toki siinäkin viestinnällisen kuvan ohjeet on hyvä pitää mielessä.

Olen huomannut, että oma kuvaaminen elää hyvin paljon tilanteen mukaan. On kuvattavia, jotka jähmettyvät patsaiksi kameran nähdessään, vaikka vielä hetkeä aikaisemmin he olisivat puhuneet rehvakkaasti ja hauskan vapautuneesti. On täysi työ saada heistä muita kuin pönötyskuvia. Tai enemmän kuin kaksi kuvaa! Kerran jos toisenkin on joku isäntämies tokaissut, että eikös se jo riitä, kun olen ehtinyt ottaa pari kuvaa. Ja minulle se on ollut vasta verryttelyä: kuvakulman hakemista ja taustojen tarkastelua. Siinä tilanteessa ei tule mieleen puuttua käsien asentoon. Kunhan edes ilme olisi sinnepäin. On tietysti myös heitä, jotka antavat kuvaajalle aikaa. Silloin pääsee varmemmin onnistuneeseen lopputulokseen.

Jokainen kuvaa myös persoonallaan. Siinä missä toinen järjestää tilanteita ja ohjailee kuvattavaa lähes millintarkasti, niin toinen haluaa pysytellä piilossa ja nappaa oivaltavan otoksen lennosta. Eikä kumpikaan työtapa liene toista parempi. Ne vain sopivat eri tilanteisiin.

Mutta yhtä kaikki. Jos antoisan koulutuspäivän tunnusmerkki on se, että se herättelee havainnoimaan ja ajattelemaan, niin tämänviikkoinen onnistui siinä täydellisesti. Kiitos siis mainio luennoitsijamme. Ja kiitos Marita hienon päivän järjestämisestä.


Ei viestejä
(*) Vaaditut kentät
                                                                                                                                       Copyright Sari Toikkanen 2021