02.03.2018, 10:55

Lähipiirimme opiskelijanuorukaisen työnhaku oli tyssätä alkuunsa. Hän aikoi täyttää hakemuslomakkeen, kunnes huomasi, ettei hänellä ollutkaan kynää. Se ei ollut hukassa. Sitä ei ollut olemassakaan! Ei koko opiskelijaboksissa!

Kynä kädessä kasvaneena tuollainen kuulostaa uskomattomalta. Mutta kun asiaa miettii tarkemmin, ei se tänä päivänä ehkä olekaan niin tavatonta.

Oma tyttäreni opiskelee lukion ensimmäisellä ja on sitä ikäpolvea, että he kirjoittavat kaikki yo-kokeensa sähköisinä. Nyt he jo luonnollisesti valmistautuvat tulevaan, ja niinpä koeviikoillakin tyttö ottaa kouluun mukaan vain läppärin. Viime keväänä yo-tutkinnon urakoineelle pojallemme hankimme vielä konseptipapereita, tytölle ei enää.

Ja missä muuallakaan nuori ihminen kynää tarvitsisi? Luentomuistiinpanoista voi napata kuvan, lomakkeet täytetään pitkälti netissä, kalenterit ovat sähköisiä, ostoslistat saa naputeltua kännykkään ja kirjeetkin ovat kutistuneet some-viesteiksi.  

Itselläni kyniä riittää: kotona kymmenittäin, autossakin jokunen. Työkeikalle lähtiessä tarkistan, että penaalissa odottaa useampi liukasliikkeinen palvelija, ja käsilaukun syövereistäkin on löydyttävä kuulakärkikynä tai kaksi, meikkikynistä viis.

Kyniä on oltava, sillä niitä tarvitsee aina ja kaikkialla. Voi lisätä ostoslistaan maidot ja juustot, kirjata kalenteriin tapahtumat, päivittää to do -listaa, merkitä ajokilometrit ja tankkaukset, tallentaa tiedot siemenkylvöistä ja ikuistaa sädehtivät ajatukset muistikirjan sivuille. Huoletkin haihtuvat, tai ainakin pienenevät, kirjoittamalla. Mitä elämästä tulisikaan ilman kyniä.

Toki työni myötä olen minäkin kiinni sähköisessä kehityksessä. Luin tässä taannoin vanhoja opiskelumuistiinpanojani ja käsiini sattui Pirjo Santosen vuonna 2000 kirjoittama Lehtiavustajan kurssi -monistesarja. Siinä hän lohduttaa uraansa aloittelevaa lehtiavustajaa seuraavasti: ”Koskaan tuskin päästään siihen tilanteeseen, että kaikki aineisto vaadittaisiin sähköisessä muodossa. Vaikka kirjoittajalla ei olisikaan tietokonetta käytössään, hän voi saada hyviä juttujaan julki. Voit myös hakea apua tuttavilta, joiden käytössä on tietokone.”

Eipä tiennyt Pirjo Santonen, miten maailma muuttuu. Nykyään on ilman muuta selvää, että teksti ja kuvat välitetään sähköisessä muodossa. Eikä lehtiavustajakaan välttämättä ole enää toimituksen ulkopuolinen kynäilijä, joka vain lähettää tekstin ja kuvan ja jää odottamaan, miltä juttu viikon tai kuukauden kuluttua ilmestyessään näyttää. Nykytekniikan ansiosta kotonaan töitään tekevä freelancer saattaa olla osa toimitusta editoiden juttujaan aivan viime sekunneille saakka ennen kuin lehti menee painoon.

Vaikka maailma muuttuu ja meidän toiminta sen mukana, niin kynästä en luovu. Mikä on sen parempi arjen apulainen kuin kynä? Tai miten voi paremmin kuljetella ja selkeyttää ajatuksiaan kuin kirjoittaa niitä paperille? Sitä paitsi uskallan väittää, että käsin kirjoittamisesta tulee vielä trendi! Downshiftataan sitä muutenkin, miksi ei siis kaiveta kyniä esille, pysähdytä ja anneta ajatuksille aikaa.


Ei viestejä
(*) Vaaditut kentät
02.03.2018, 10:55

Lähipiirimme opiskelijanuorukaisen työnhaku oli tyssätä alkuunsa. Hän aikoi täyttää hakemuslomakkeen, kunnes huomasi, ettei hänellä ollutkaan kynää. Se ei ollut hukassa. Sitä ei ollut olemassakaan! Ei koko opiskelijaboksissa!

Kynä kädessä kasvaneena tuollainen kuulostaa uskomattomalta. Mutta kun asiaa miettii tarkemmin, ei se tänä päivänä ehkä olekaan niin tavatonta.

Oma tyttäreni opiskelee lukion ensimmäisellä ja on sitä ikäpolvea, että he kirjoittavat kaikki yo-kokeensa sähköisinä. Nyt he jo luonnollisesti valmistautuvat tulevaan, ja niinpä koeviikoillakin tyttö ottaa kouluun mukaan vain läppärin. Viime keväänä yo-tutkinnon urakoineelle pojallemme hankimme vielä konseptipapereita, tytölle ei enää.

Ja missä muuallakaan nuori ihminen kynää tarvitsisi? Luentomuistiinpanoista voi napata kuvan, lomakkeet täytetään pitkälti netissä, kalenterit ovat sähköisiä, ostoslistat saa naputeltua kännykkään ja kirjeetkin ovat kutistuneet some-viesteiksi.  

Itselläni kyniä riittää: kotona kymmenittäin, autossakin jokunen. Työkeikalle lähtiessä tarkistan, että penaalissa odottaa useampi liukasliikkeinen palvelija, ja käsilaukun syövereistäkin on löydyttävä kuulakärkikynä tai kaksi, meikkikynistä viis.

Kyniä on oltava, sillä niitä tarvitsee aina ja kaikkialla. Voi lisätä ostoslistaan maidot ja juustot, kirjata kalenteriin tapahtumat, päivittää to do -listaa, merkitä ajokilometrit ja tankkaukset, tallentaa tiedot siemenkylvöistä ja ikuistaa sädehtivät ajatukset muistikirjan sivuille. Huoletkin haihtuvat, tai ainakin pienenevät, kirjoittamalla. Mitä elämästä tulisikaan ilman kyniä.

Toki työni myötä olen minäkin kiinni sähköisessä kehityksessä. Luin tässä taannoin vanhoja opiskelumuistiinpanojani ja käsiini sattui Pirjo Santosen vuonna 2000 kirjoittama Lehtiavustajan kurssi -monistesarja. Siinä hän lohduttaa uraansa aloittelevaa lehtiavustajaa seuraavasti: ”Koskaan tuskin päästään siihen tilanteeseen, että kaikki aineisto vaadittaisiin sähköisessä muodossa. Vaikka kirjoittajalla ei olisikaan tietokonetta käytössään, hän voi saada hyviä juttujaan julki. Voit myös hakea apua tuttavilta, joiden käytössä on tietokone.”

Eipä tiennyt Pirjo Santonen, miten maailma muuttuu. Nykyään on ilman muuta selvää, että teksti ja kuvat välitetään sähköisessä muodossa. Eikä lehtiavustajakaan välttämättä ole enää toimituksen ulkopuolinen kynäilijä, joka vain lähettää tekstin ja kuvan ja jää odottamaan, miltä juttu viikon tai kuukauden kuluttua ilmestyessään näyttää. Nykytekniikan ansiosta kotonaan töitään tekevä freelancer saattaa olla osa toimitusta editoiden juttujaan aivan viime sekunneille saakka ennen kuin lehti menee painoon.

Vaikka maailma muuttuu ja meidän toiminta sen mukana, niin kynästä en luovu. Mikä on sen parempi arjen apulainen kuin kynä? Tai miten voi paremmin kuljetella ja selkeyttää ajatuksiaan kuin kirjoittaa niitä paperille? Sitä paitsi uskallan väittää, että käsin kirjoittamisesta tulee vielä trendi! Downshiftataan sitä muutenkin, miksi ei siis kaiveta kyniä esille, pysähdytä ja anneta ajatuksille aikaa.


Ei viestejä
(*) Vaaditut kentät
                                                                                                                                       Copyright Sari Toikkanen 2021