30.04.2018, 14:09

Keväinen ilta. Kuiva tie ja matkaa siivittää Haloo Helsinki. Mikä tässä on ajellessa, eteenpäin mennessä.

Vaikka äskeisen haastattelun anti pyörii vielä sekavana mielessä, tiedän, että tämän minä osaan. Juttu on aamulla valmis, lähdössä ajoissa lehteen.

Parin viikon takaisen kotimatkan tuntemukset kuvaavat hyvin työtäni. Ei kirjoittaminen helppoa ole, mutta tunne siitä, että saan työn tehtyä, kantaa.  Reilu viikko sitten en ollut yhtä luottavainen. Olin yhteen nettijuttuun liittyen luvannut suunnitella perennapenkin. Kai olin ajatellut, että sekin hoituu. Olin työntänyt mielestäni sen tosiasian, että viimeksi olen piirtänyt suunnitelmia ammattimaisesti lähes parikymmentä vuotta sitten. Totuus oli kuitenkin vastassa, kun työn deadline-päivä lähestyi.

Tutkin vanhoja muistiinpanoja ja kaivoin esille piirustuksia – kaikkia en näemmä ollut hävittänyt. Työpöydälläni oli lisäksi yhtä aikaa levällään puolenkymmentä perennaopaslehtistä ja saman verran kirjoja. Selailin niitä epätoivoisesti ja ajattelin, ettei tästä tule mitään. Missä oli tekemisen ilo? Enhän minä juttuja kirjoittaessanikaan lue ensin sääntöjä ja ohjeita. Annan vain mennä.

Lopulta, monen työrupeaman jälkeen sain kukkapenkkini valmiiksi. En kuitenkaan lähettänyt työtäni heti eteenpäin. Halusin, että aiemmin erääseen lehtijuttuun haastattelemani ja vastikään perennakirjan julkaissut kollegani katsoo sen läpi. Hän kehui suunnitelmaani kelpo penkiksi. Huojentunein mielin saatoin toimittaa työn tilaajalle.

On muuten hienoa, kun työn myötä tutustuu ihmisiin, joiden puoleen voi jatkossakin kääntyä. Tiedän, kehen ottaa yhteyttä, jos tarvitsen erikoistietoa kivirakentamisesta, pajuista, ruusuista tai vaikka joulupuiden viljelystä. Moni auttaa mielellään, kun vain kysyy. Sillä totuushan on, että toisia me täällä tarvitsemme, vaikka keväisellä tiellä, jalka kaasupolkimella olo tuntuisikin olevan kaikkivoipa.


Ei viestejä
(*) Vaaditut kentät
30.04.2018, 14:09

Keväinen ilta. Kuiva tie ja matkaa siivittää Haloo Helsinki. Mikä tässä on ajellessa, eteenpäin mennessä.

Vaikka äskeisen haastattelun anti pyörii vielä sekavana mielessä, tiedän, että tämän minä osaan. Juttu on aamulla valmis, lähdössä ajoissa lehteen.

Parin viikon takaisen kotimatkan tuntemukset kuvaavat hyvin työtäni. Ei kirjoittaminen helppoa ole, mutta tunne siitä, että saan työn tehtyä, kantaa.  Reilu viikko sitten en ollut yhtä luottavainen. Olin yhteen nettijuttuun liittyen luvannut suunnitella perennapenkin. Kai olin ajatellut, että sekin hoituu. Olin työntänyt mielestäni sen tosiasian, että viimeksi olen piirtänyt suunnitelmia ammattimaisesti lähes parikymmentä vuotta sitten. Totuus oli kuitenkin vastassa, kun työn deadline-päivä lähestyi.

Tutkin vanhoja muistiinpanoja ja kaivoin esille piirustuksia – kaikkia en näemmä ollut hävittänyt. Työpöydälläni oli lisäksi yhtä aikaa levällään puolenkymmentä perennaopaslehtistä ja saman verran kirjoja. Selailin niitä epätoivoisesti ja ajattelin, ettei tästä tule mitään. Missä oli tekemisen ilo? Enhän minä juttuja kirjoittaessanikaan lue ensin sääntöjä ja ohjeita. Annan vain mennä.

Lopulta, monen työrupeaman jälkeen sain kukkapenkkini valmiiksi. En kuitenkaan lähettänyt työtäni heti eteenpäin. Halusin, että aiemmin erääseen lehtijuttuun haastattelemani ja vastikään perennakirjan julkaissut kollegani katsoo sen läpi. Hän kehui suunnitelmaani kelpo penkiksi. Huojentunein mielin saatoin toimittaa työn tilaajalle.

On muuten hienoa, kun työn myötä tutustuu ihmisiin, joiden puoleen voi jatkossakin kääntyä. Tiedän, kehen ottaa yhteyttä, jos tarvitsen erikoistietoa kivirakentamisesta, pajuista, ruusuista tai vaikka joulupuiden viljelystä. Moni auttaa mielellään, kun vain kysyy. Sillä totuushan on, että toisia me täällä tarvitsemme, vaikka keväisellä tiellä, jalka kaasupolkimella olo tuntuisikin olevan kaikkivoipa.


Ei viestejä
(*) Vaaditut kentät
                                                                                                                                       Copyright Sari Toikkanen 2021