27.06.2018, 16:27

Eilen avautui 16-vuotiaan Maija Kaipaisen Epäihmiset-näyttely Galleria Kävyssä Konnevedellä. Tein tästä lahjakkaasta piirtäjästä ja hänen näyttelystään ennakkojutun Rautalampilehteen. Yksi mielenkiintoisimmista asioista, joista haastateltavani puhui, oli virheettömyyteen pyrkiminen. Hän halusi tehdä paitsi kauniita ja mielenkiintoisia, myös virheettömiä teoksia. Nuorella taiteilijalla oli siihen konstinsa: hän katsoi keskeneräisiä töitään välillä peilikuvan kautta, jotta näkisi niissä olevat ongelmat.

Se on totta, että pitkään saman työn kimpussa uurastaessa työlleen sokeutuu. Usein auttaa jo sekin, kun laittaa työnsä, minun tapauksessa kirjoituksen, vähäksi aikaa sivuun. Jo muutaman tunnin kuluttua tekstistä löytää melko varmasti korjattavaa: kirjoitusvirheitä, kiemuraisia ilmauksia tai ajatuskatkoja.

Toista ovat ne ”virheet”, joita ei näe, vaikka tekstinsä lukisi miljoona kertaa. Ne voivat olla sanoja, jotka ovat tarttuneet mieleen ja kieleen jo lapsena ja joita toistaa itsepintaisesti. Ongelma voi piillä myös rivinväleissä. Sieltä on luettavissa asenne, joka on niin luonteva, ettei sitä itse tiedosta. Siksi kirjoittajakin tarvitsee peiliä, kouluttajaa, kollegaa, lukijaa, ketä tahansa, joka antaa palautetta työstä.

Esimerkiksi minua on jostakin myönteiseen sävyyn kirjoitetusta jutusta sekä kiitelty että moitittu. Palaute onkin saanut minut miettimään työtapojani. Olen huomannut, etten ole tietoisesti pyrkinyt tekemään positiivista juttua, vaan se on saanut alkunsa tavasta, jolla lähestyn haastateltavaa. Tekisi melkein mieli sanoa, että sitä saa mitä tilaa. Jos haastateltavaa lähestyy avoimella ja kunnioittavalla mielellä, saa sille usein vastakaikua ja juttuun tulee lopulta myönteinen vire.     

Virheistä vielä. Minunkin mielestä virheettömyyteen pitää pyrkiä, kun samalla muistaa, ettei siihen koskaan yllä. Aina työhön jää jotakin, jos ei muuta niin jotakin tiedostamatonta, joka kaipaisi pöyhistelyä. Toisaalta jos tekstiään hioo liikaa, se valuu käsistä. Siinä ei ole enää rosoa, johon tarttua. Siksi ei virheitäkään pidä pelätä. Ne voivat olla valmiissa työssä jopa niitä mielenkiintoisimpia asioita.


Ei viestejä
(*) Vaaditut kentät
27.06.2018, 16:27

Eilen avautui 16-vuotiaan Maija Kaipaisen Epäihmiset-näyttely Galleria Kävyssä Konnevedellä. Tein tästä lahjakkaasta piirtäjästä ja hänen näyttelystään ennakkojutun Rautalampilehteen. Yksi mielenkiintoisimmista asioista, joista haastateltavani puhui, oli virheettömyyteen pyrkiminen. Hän halusi tehdä paitsi kauniita ja mielenkiintoisia, myös virheettömiä teoksia. Nuorella taiteilijalla oli siihen konstinsa: hän katsoi keskeneräisiä töitään välillä peilikuvan kautta, jotta näkisi niissä olevat ongelmat.

Se on totta, että pitkään saman työn kimpussa uurastaessa työlleen sokeutuu. Usein auttaa jo sekin, kun laittaa työnsä, minun tapauksessa kirjoituksen, vähäksi aikaa sivuun. Jo muutaman tunnin kuluttua tekstistä löytää melko varmasti korjattavaa: kirjoitusvirheitä, kiemuraisia ilmauksia tai ajatuskatkoja.

Toista ovat ne ”virheet”, joita ei näe, vaikka tekstinsä lukisi miljoona kertaa. Ne voivat olla sanoja, jotka ovat tarttuneet mieleen ja kieleen jo lapsena ja joita toistaa itsepintaisesti. Ongelma voi piillä myös rivinväleissä. Sieltä on luettavissa asenne, joka on niin luonteva, ettei sitä itse tiedosta. Siksi kirjoittajakin tarvitsee peiliä, kouluttajaa, kollegaa, lukijaa, ketä tahansa, joka antaa palautetta työstä.

Esimerkiksi minua on jostakin myönteiseen sävyyn kirjoitetusta jutusta sekä kiitelty että moitittu. Palaute onkin saanut minut miettimään työtapojani. Olen huomannut, etten ole tietoisesti pyrkinyt tekemään positiivista juttua, vaan se on saanut alkunsa tavasta, jolla lähestyn haastateltavaa. Tekisi melkein mieli sanoa, että sitä saa mitä tilaa. Jos haastateltavaa lähestyy avoimella ja kunnioittavalla mielellä, saa sille usein vastakaikua ja juttuun tulee lopulta myönteinen vire.     

Virheistä vielä. Minunkin mielestä virheettömyyteen pitää pyrkiä, kun samalla muistaa, ettei siihen koskaan yllä. Aina työhön jää jotakin, jos ei muuta niin jotakin tiedostamatonta, joka kaipaisi pöyhistelyä. Toisaalta jos tekstiään hioo liikaa, se valuu käsistä. Siinä ei ole enää rosoa, johon tarttua. Siksi ei virheitäkään pidä pelätä. Ne voivat olla valmiissa työssä jopa niitä mielenkiintoisimpia asioita.


Ei viestejä
(*) Vaaditut kentät
                                                                                                                                       Copyright Sari Toikkanen 2021