17.08.2018, 15:57

”Sen tahdon sanoa elämä on janoa” laulaa Vesterinen yhtyeineen. Sitä se on ainakin näin syksyn lähestyessä, kun kaikki uusi alkaa.

Jo nuorena tyttönä nautin syksystä. Olin syysihminen vielä enemmän kuin nyt. Silloin ensimmäiset, heinäkuussa mummolan hiekkatielle lennähtäneet keltaiset koivunlehdet lupailivat hyvää. Elokuu oli jo täynnä syksyn merkkejä. Sitä mukaa, kun ilma viileni ja värit ympärillä voimistuivat, energiani vain kasvoi. Kaikki uusi odotti. Elämässä oli suunnitelmia ja unelmia.

Nykyään ensimmäisiä keltaisia lehtiä hieman suree. Se tietää vääjäämättä sitä, että taas yksi kesä on takanapäin. Toisaalta tänä vuonna on saanut elää kunnon intiaanikesää. On saanut lojua riippukeinussa lämmön hyväiltävänä. On voinut pulahtaa virkistävään järveen päivin ja öin. Ja jos on tullut hikoiltua pihakävelyillä, niin seuraavaksi on voinut paeta hellettä museoihin. Yhtä kaikki: kesä on tuntunut kesältä. Siitä hennoo hiljalleen luopua. Sitä paitsi yhden loppu on toisen alku.

Alkua siivittää kurssitarjonta, jota postilaatikkoon kolahtavat lehdet ja sähköpostiin viuhuvat mainokset pursuavat. Kansalaisopiston opaslehtinenkin ilmestyi juuri. Hmm… olisiko siellä jotakin minulle? Kirjoittamisen opiskelu kiinnostaa aina. Entä kielet? Petraisinko englannin kielen taitoani vai tilaisinko vain sen aikomani englanninkielisen puutarhalehden? Kuntosali kuuluu ainakin syksyn suunnitelmiin. Ja entä jos kokeilisin jotakin uutta? Ostaisin vihdoin ja viimein kitaraan uuden kielen ja ottaisin soittimen haltuun? Tai kesyttäisin jonkin muun soittimen tunteiden tulkiksi? Voi tosin vaatia toistoja ennen kuin sormenpäistä välittyy muutakin kuin teknistä haparointia. Unelmia saa silti olla. Ja jonkun niistä toteutankin!

Vesterinen jatkaa: ”Olen tänään kukaties yksinkertaisesti onnellinen mies”. Niinhän se on: onnea on niin kauan kuin uteliaisuutta riittää. Niin kauan kuin elämä on janoa.


Ei viestejä
(*) Vaaditut kentät
17.08.2018, 15:57

”Sen tahdon sanoa elämä on janoa” laulaa Vesterinen yhtyeineen. Sitä se on ainakin näin syksyn lähestyessä, kun kaikki uusi alkaa.

Jo nuorena tyttönä nautin syksystä. Olin syysihminen vielä enemmän kuin nyt. Silloin ensimmäiset, heinäkuussa mummolan hiekkatielle lennähtäneet keltaiset koivunlehdet lupailivat hyvää. Elokuu oli jo täynnä syksyn merkkejä. Sitä mukaa, kun ilma viileni ja värit ympärillä voimistuivat, energiani vain kasvoi. Kaikki uusi odotti. Elämässä oli suunnitelmia ja unelmia.

Nykyään ensimmäisiä keltaisia lehtiä hieman suree. Se tietää vääjäämättä sitä, että taas yksi kesä on takanapäin. Toisaalta tänä vuonna on saanut elää kunnon intiaanikesää. On saanut lojua riippukeinussa lämmön hyväiltävänä. On voinut pulahtaa virkistävään järveen päivin ja öin. Ja jos on tullut hikoiltua pihakävelyillä, niin seuraavaksi on voinut paeta hellettä museoihin. Yhtä kaikki: kesä on tuntunut kesältä. Siitä hennoo hiljalleen luopua. Sitä paitsi yhden loppu on toisen alku.

Alkua siivittää kurssitarjonta, jota postilaatikkoon kolahtavat lehdet ja sähköpostiin viuhuvat mainokset pursuavat. Kansalaisopiston opaslehtinenkin ilmestyi juuri. Hmm… olisiko siellä jotakin minulle? Kirjoittamisen opiskelu kiinnostaa aina. Entä kielet? Petraisinko englannin kielen taitoani vai tilaisinko vain sen aikomani englanninkielisen puutarhalehden? Kuntosali kuuluu ainakin syksyn suunnitelmiin. Ja entä jos kokeilisin jotakin uutta? Ostaisin vihdoin ja viimein kitaraan uuden kielen ja ottaisin soittimen haltuun? Tai kesyttäisin jonkin muun soittimen tunteiden tulkiksi? Voi tosin vaatia toistoja ennen kuin sormenpäistä välittyy muutakin kuin teknistä haparointia. Unelmia saa silti olla. Ja jonkun niistä toteutankin!

Vesterinen jatkaa: ”Olen tänään kukaties yksinkertaisesti onnellinen mies”. Niinhän se on: onnea on niin kauan kuin uteliaisuutta riittää. Niin kauan kuin elämä on janoa.


Ei viestejä
(*) Vaaditut kentät
                                                                                                                                       Copyright Sari Toikkanen 2021