28.09.2018, 09:55

Toimittajan työ ei ole paikkaan sidottu. Se onnistuu täällä maalla siinä kuin kaupungissakin. Jutut ja kuvat singahtavat valokuitua pitkin maailmalle tuossa silmänräpäyksessä, puhelinverkko toimii ja autolla pääsee. Maaseudulla työskentelyssä on kuitenkin eräs piirre, johon ei kaupungin väenpaljoudessa törmää. Nimittäin se, että kaikki tuntevat toisensa. Se on sekä rasite että riemu.

Jos olet menossa tekemään juttua asuinpaikkakunnallasi, niin todennäköisesti haastateltavasi on valmistautunut paremmin kuin sinä itse. Hän on sijoittanut sinut kartalle: tietää miltä kylältä ja mistä talosta tulet. Mutta jos et olekaan alun perin paikkakuntalaisia, niin puolisosi kyllä tiedetään ja hänen suku monessa polvessa.

Parhaassa tapauksessa erilaisia sukuselvityksiä jatketaan vielä haastattelutilanteessa. Avuksi saatetaan hakea hiirenkorville plarattu, monisatasivuinen kyläkirja, josta käydään läpi kaikenmaailman kumminkaimat. Innostus on siinä vaiheessa jo sitä luokkaa, että meikäläinen, vaikka on paikkakunnalla jo jonkin aikaa asunut, putoaa kärryiltä. Ja ihmekös tuo: ihmisistä ei puhuta aina edes sukunimillä, vaan talon nimi ja etunimi kertoo, kenestä on kyse. Ja jos sattuu niin ovelasti, että paikkakunnalta löytyy kaksi samannimistä taloa samannimisine isäntineen, niin silloin äänenpaino paljastaa, kumpaa kertoja tarkoittaa. Pysy siinä sitten perässä.

Mutta on ihmisten uteliaisuudesta etuakin. Olin tekemässä Pielavedellä juttua Ruuskasen Antin mitalijuhlasta. Olin hyvissä ajoin paikalla liikuntahallilla ja jututin siinä odotellessa paikallisen, tilaisuutta järjestävän urheiluseuran talkoolaista. Sain häneltä hyvää taustatietoa juttuuni ja päätin varalta pyytää hänen puhelinnumeronsa, jos myöhemminkin tulisi kysyttävää.

Lopulta juhla alkoi ja sujui kaikin puolin mukavasti. Kun sitten kotona selasin ottamiani kuvia, parhaalta näytti sellainen, jossa sisarukset, pieni tyttö ja poika, odottavat mitalimiehen nimikirjoitusta. Pienen pojan pää hyvä kun ylsi pöydän reunan yli, kun hän ihaillen tapitti pöydän takana istuvaa Ruuskasta. Mietin, että tämän kuvan haluaisin juttuni ykköskuvaksi. Mutta ketä ovat nuo lapset? Ja pieniä kun ovat, niin olisi myös aiheellista kysyä lupa kuvan julkaisuun heidän vanhemmiltaan.

Muistin urheiluseuralaisen ja päätin pirauttaa hänelle. Esitin asiani ja olin jo lähettämässä hänelle sähköpostitse kuvaa lasten tunnistamista varten, kun hän yllättäen kysyi, millaiset vaatteet lapsilla on yllä. Kuvailin vaatteet, ja asia olikin sillä selvä. Sain tietää saman tien lasten äidin nimen. Julkaisulupakin heltisi heti seuraavassa puhelussa. En voinut kuin ihmetellä, miten asiat hoituvat joskus helposti. Tällaista ei voi tapahtua kuin maaseudulla.   


Ei viestejä
(*) Vaaditut kentät
28.09.2018, 09:55

Toimittajan työ ei ole paikkaan sidottu. Se onnistuu täällä maalla siinä kuin kaupungissakin. Jutut ja kuvat singahtavat valokuitua pitkin maailmalle tuossa silmänräpäyksessä, puhelinverkko toimii ja autolla pääsee. Maaseudulla työskentelyssä on kuitenkin eräs piirre, johon ei kaupungin väenpaljoudessa törmää. Nimittäin se, että kaikki tuntevat toisensa. Se on sekä rasite että riemu.

Jos olet menossa tekemään juttua asuinpaikkakunnallasi, niin todennäköisesti haastateltavasi on valmistautunut paremmin kuin sinä itse. Hän on sijoittanut sinut kartalle: tietää miltä kylältä ja mistä talosta tulet. Mutta jos et olekaan alun perin paikkakuntalaisia, niin puolisosi kyllä tiedetään ja hänen suku monessa polvessa.

Parhaassa tapauksessa erilaisia sukuselvityksiä jatketaan vielä haastattelutilanteessa. Avuksi saatetaan hakea hiirenkorville plarattu, monisatasivuinen kyläkirja, josta käydään läpi kaikenmaailman kumminkaimat. Innostus on siinä vaiheessa jo sitä luokkaa, että meikäläinen, vaikka on paikkakunnalla jo jonkin aikaa asunut, putoaa kärryiltä. Ja ihmekös tuo: ihmisistä ei puhuta aina edes sukunimillä, vaan talon nimi ja etunimi kertoo, kenestä on kyse. Ja jos sattuu niin ovelasti, että paikkakunnalta löytyy kaksi samannimistä taloa samannimisine isäntineen, niin silloin äänenpaino paljastaa, kumpaa kertoja tarkoittaa. Pysy siinä sitten perässä.

Mutta on ihmisten uteliaisuudesta etuakin. Olin tekemässä Pielavedellä juttua Ruuskasen Antin mitalijuhlasta. Olin hyvissä ajoin paikalla liikuntahallilla ja jututin siinä odotellessa paikallisen, tilaisuutta järjestävän urheiluseuran talkoolaista. Sain häneltä hyvää taustatietoa juttuuni ja päätin varalta pyytää hänen puhelinnumeronsa, jos myöhemminkin tulisi kysyttävää.

Lopulta juhla alkoi ja sujui kaikin puolin mukavasti. Kun sitten kotona selasin ottamiani kuvia, parhaalta näytti sellainen, jossa sisarukset, pieni tyttö ja poika, odottavat mitalimiehen nimikirjoitusta. Pienen pojan pää hyvä kun ylsi pöydän reunan yli, kun hän ihaillen tapitti pöydän takana istuvaa Ruuskasta. Mietin, että tämän kuvan haluaisin juttuni ykköskuvaksi. Mutta ketä ovat nuo lapset? Ja pieniä kun ovat, niin olisi myös aiheellista kysyä lupa kuvan julkaisuun heidän vanhemmiltaan.

Muistin urheiluseuralaisen ja päätin pirauttaa hänelle. Esitin asiani ja olin jo lähettämässä hänelle sähköpostitse kuvaa lasten tunnistamista varten, kun hän yllättäen kysyi, millaiset vaatteet lapsilla on yllä. Kuvailin vaatteet, ja asia olikin sillä selvä. Sain tietää saman tien lasten äidin nimen. Julkaisulupakin heltisi heti seuraavassa puhelussa. En voinut kuin ihmetellä, miten asiat hoituvat joskus helposti. Tällaista ei voi tapahtua kuin maaseudulla.   


Ei viestejä
(*) Vaaditut kentät
                                                                                                                                       Copyright Sari Toikkanen 2021