11.05.2020, 08:40

Juttukeikka alkaa nykyään keittiöstä. Kiehautan veden, nakkaan teepussin mukiin ja kaadan kuuman veden joukkoon. Otan juoman mukaan, kun kiirehdin talon toiseen päähän työhuoneeseen. Siellä etsin paperit ja kynät esille ja näppäilen numeron kännykkään. Puhelin hälyttää. Haastateltava vastaa. Tervehdykset ja suoraan asiaan. Siinä puhetta kuunnellessani huomaan ikkunasta, kun jänis loikkii. Mietin omenapuita. Tekisi mieli avata ikkuna ja huutaa pitkäkorvalle, mutta annan olla. Terästäydyn jälleen kuuntelemaan haastateltavaa ja kysymään lisää. Muistan lopuksi vielä varmistaa, onnistuuko hänen toimittaa itsestään kuvan juttua varten. Hän lupaa tehdä sen, joten minun ei tarvitse lähteä ottamaan etäkuvia. Lopetan puhelun. Koko homma sujui nopeasti ja tehokkaasti.  

Toista oli vielä pari kuukautta sitten. Silloin keikan valmistelu alkoi jo edellisenä iltana, kun harpoin katsomassa onko Fordin takarengas pitänyt ilmansa ja uskaltaisiko sillä siis lähteä aamulla liikkeelle. Illalla googlasin myös tarkan reitin haastateltavan luo. Tarkistin, että lehtiössä riittää sivuja ja kynissä väriä. Ja vasta kun olin ladannut kameran akut täyteen, pyyhkäissyt linssit puhtaiksi ja etsinyt jalustan lähtövalmiiksi, saatoin jäädä rauhassa odottamaan työkeikkaa.

Seuraavana aamuna siistit vaatteet yllä, ripset maalattuina ja Tero Vesteristä kuunnellen ajomatka alkoi pitkin kiemuraisia sorateitä. Vähän ennen sovittua tapaamista mietin, että mitähän siellä on vastassa: onko haastateltava rempseäpuheinen tai tuppisuu? Onko pöytään katettu ruusukupit vai kaivetaanko jostain pajan nurkasta ikivanhat nojatuolit, jotta edes johonkin pääsisi istumaan? Satavatko nuo pilvet juuri, kun pitäisi kuvata se ihmelaitos?

No perille päästyä asiat selvisivät. Ja paljon muutakin. Harvemmin nimittäin pysytään pelkästään juttuaiheessa, vaan siinä sivussa saatetaan maistella uunituoretta leipää, rapsutella talon koirat, ihastella kunniakirjat, kivikokoelmat ja kukkivat bougainvilleat. Kun vihdoin olen saanut myös haastateltua ja kuvattua, niin kotiin huristellessa aina huomaan, että aikaahan siinä meni. Ei kovin tehokasta työntekoa.

Kirjoittaessa minulla on kuitenkin aineistoa juttuun aivan eri tavalla kuin jos olisin tehnyt saman haastattelun puhelimitse. Luultavasti saan aikaiseksi paremman jutunkin, eloisamman ja sävykkäämmän.

Ja onhan se oikea keikka sentään elämää kaikkine valmisteluineen, hieman jännittävine odotuksineen ja kohtaamisineen. Aivan toista kuin teemukin kanssa työhuoneeseen harppominen ja loikkivan pitkäkorvan vahtiminen.


Ei viestejä
(*) Vaaditut kentät
11.05.2020, 08:40

Juttukeikka alkaa nykyään keittiöstä. Kiehautan veden, nakkaan teepussin mukiin ja kaadan kuuman veden joukkoon. Otan juoman mukaan, kun kiirehdin talon toiseen päähän työhuoneeseen. Siellä etsin paperit ja kynät esille ja näppäilen numeron kännykkään. Puhelin hälyttää. Haastateltava vastaa. Tervehdykset ja suoraan asiaan. Siinä puhetta kuunnellessani huomaan ikkunasta, kun jänis loikkii. Mietin omenapuita. Tekisi mieli avata ikkuna ja huutaa pitkäkorvalle, mutta annan olla. Terästäydyn jälleen kuuntelemaan haastateltavaa ja kysymään lisää. Muistan lopuksi vielä varmistaa, onnistuuko hänen toimittaa itsestään kuvan juttua varten. Hän lupaa tehdä sen, joten minun ei tarvitse lähteä ottamaan etäkuvia. Lopetan puhelun. Koko homma sujui nopeasti ja tehokkaasti.  

Toista oli vielä pari kuukautta sitten. Silloin keikan valmistelu alkoi jo edellisenä iltana, kun harpoin katsomassa onko Fordin takarengas pitänyt ilmansa ja uskaltaisiko sillä siis lähteä aamulla liikkeelle. Illalla googlasin myös tarkan reitin haastateltavan luo. Tarkistin, että lehtiössä riittää sivuja ja kynissä väriä. Ja vasta kun olin ladannut kameran akut täyteen, pyyhkäissyt linssit puhtaiksi ja etsinyt jalustan lähtövalmiiksi, saatoin jäädä rauhassa odottamaan työkeikkaa.

Seuraavana aamuna siistit vaatteet yllä, ripset maalattuina ja Tero Vesteristä kuunnellen ajomatka alkoi pitkin kiemuraisia sorateitä. Vähän ennen sovittua tapaamista mietin, että mitähän siellä on vastassa: onko haastateltava rempseäpuheinen tai tuppisuu? Onko pöytään katettu ruusukupit vai kaivetaanko jostain pajan nurkasta ikivanhat nojatuolit, jotta edes johonkin pääsisi istumaan? Satavatko nuo pilvet juuri, kun pitäisi kuvata se ihmelaitos?

No perille päästyä asiat selvisivät. Ja paljon muutakin. Harvemmin nimittäin pysytään pelkästään juttuaiheessa, vaan siinä sivussa saatetaan maistella uunituoretta leipää, rapsutella talon koirat, ihastella kunniakirjat, kivikokoelmat ja kukkivat bougainvilleat. Kun vihdoin olen saanut myös haastateltua ja kuvattua, niin kotiin huristellessa aina huomaan, että aikaahan siinä meni. Ei kovin tehokasta työntekoa.

Kirjoittaessa minulla on kuitenkin aineistoa juttuun aivan eri tavalla kuin jos olisin tehnyt saman haastattelun puhelimitse. Luultavasti saan aikaiseksi paremman jutunkin, eloisamman ja sävykkäämmän.

Ja onhan se oikea keikka sentään elämää kaikkine valmisteluineen, hieman jännittävine odotuksineen ja kohtaamisineen. Aivan toista kuin teemukin kanssa työhuoneeseen harppominen ja loikkivan pitkäkorvan vahtiminen.


Ei viestejä
(*) Vaaditut kentät
                                                                                                                                       Copyright Sari Toikkanen 2021