10.02.2021, 12:14

Olin eräänä päivänä lopettelemassa puhelinhaastattelua, kun kävin vielä mielenkiintoisen keskustelun haastateltavani kanssa. Kysäisin, joko häntä oli käyty kuvaamassa juttua varten. Hän vastasi näin tapahtuneen. Kuvaus oli kuitenkin ollut tyystin erilainen kuin hän oli odottanut.

Haastateltavani kertoi luulleensa, että ammattivalokuvaaja nappaa yhden lehtikuvan muutamassa minuutissa. Toisin oli kuitenkin käynyt. Työ oli ensinnäkin alkanut jutustelulla. Sen jälkeen valokuvaaja oli valinnut kuvauspaikan ja ohjannut kuvattavansa sinne. Kuvattavan oli pitänyt vaihtaa välillä asentoa, katsoa milloin kameraan, milloin muualle.  Sama performanssi toistui vielä toisessakin paikassa. Aikaahan sellaisessa oli kulunut.

Vakuutin haastateltavalleni, että edellispäivän rituaalit kuulostivat aivan promeiningiltä. Jokainen kuvaaja tekee töitä tyylillään, mutta yleisesti ottaen hyvää ei synny hetkessä.

Törmään itse saamaan asiaan joskus haastatellessa. Olen ottanut tavaksi ennakolta arvella, kuinka kauan haastatteluun kannattaa varata aikaa: puoli tuntia, tunti, kaksi tuntia. Se on verrannollinen tilatun jutun pituuteen. Aukeaman juttuun ei vain ehdi saada riittävästi aineistoa pelkän puolen tunnin kysymys-vastaussetin perusteella.

Myös jutun aihe vaikuttaa haastattelun pituuteen. Jos esimerkiksi kyselen aurinkopaneeleista, sähköautoilusta tai siemenpakkaamon toiminnasta, vie se yleensä enemmän aikaa, kuin jos aiheena on kultakuusen varttaminen tai keijunmekon siementen kylväminen. Näin siis minun tapauksessani.

Niin ikään henkilöjuttuihin saa varata aikaa. Ensinnäkin ne ovat aina vuorovaikutteisia. Haastateltava ei kerro elämästään, jos et itse ole tilanteessa läsnä ja anna itsestäsi siihen jotain. Toisekseen luottamus ei välttämättä rakennu yhdessä puolituntisessa. Kolmanneksi havainnointiinkin tarvitaan aikaa. Henkilöjuttu, niin kuin moni muukin juttu, tarvitsee sidosainetta, jotakin konkreettista, jonka toimittaja on aistinut. Jos esimerkiksi menee tekemään juttua suurperheen äidistä, saattaa ensimmäiseksi kompastua eteisen kymmeniin kenkäpareihin. Kilpajuoksijaa tavatessa ei puolestaan voi olla huomaamatta pitkin olohuonetta kiilteleviä pokaaleja. Näistä huomioista saa juttuun tarvittavaa väriä ja tunnelmaa. En kuitenkaan väitä, että havainnointiin on varattava erikseen aikaa. Se on luonteva osa jutuntekoa. Mutta vähänpä ehtii havainnoida olemattomassa ajassa.

Myös muistiinpanotekniikka vaikuttaa haastattelun pituuteen. Äänittäminen on kirjoittamista nopeampi tapa saada vastaukset muistiin. Itse suosin silti kirjoittamista. Miksi ihmeessä? No juuri siksi, että se hidastaa tempoa. Olen usein huomannut, kuinka kirjoittaessani vielä vastausta muistiin, haastateltava yllättäen jatkaa repliikkiään, vie sitä jopa ihan uudelle tasolle, sellaiselle, josta en olisi osannut kysyä. Pieni odottelu antaa hänelle aikaa jatkaa ajatuskulkuaan. Se keskeytyisi, jos heti vastauksen saatuani tykittäisin häntä uudella kysymyksellä. Hiljaiset hetket ovat hedelmällisiä, ja kirjoittamalla suon niille luontevasti tilaa.     

Muuten, alussa kuvailemani puhelinkeskustelu päättyi siihen, kun haastateltava myönsi itsekin tulleensa sellaiseen tulokseen, että kameran takana oli ammattilainen. Hän päätteli asian siitä, että valokuvaaja oli saanut hänet, kamerakammoisen, rentoutumaan.  Aivan, ammattinsa osaava tietää ennakoida sellaisenkin asian ja jättää kalenteriin väljyyttä.


Ei viestejä
(*) Vaaditut kentät
10.02.2021, 12:14

Olin eräänä päivänä lopettelemassa puhelinhaastattelua, kun kävin vielä mielenkiintoisen keskustelun haastateltavani kanssa. Kysäisin, joko häntä oli käyty kuvaamassa juttua varten. Hän vastasi näin tapahtuneen. Kuvaus oli kuitenkin ollut tyystin erilainen kuin hän oli odottanut.

Haastateltavani kertoi luulleensa, että ammattivalokuvaaja nappaa yhden lehtikuvan muutamassa minuutissa. Toisin oli kuitenkin käynyt. Työ oli ensinnäkin alkanut jutustelulla. Sen jälkeen valokuvaaja oli valinnut kuvauspaikan ja ohjannut kuvattavansa sinne. Kuvattavan oli pitänyt vaihtaa välillä asentoa, katsoa milloin kameraan, milloin muualle.  Sama performanssi toistui vielä toisessakin paikassa. Aikaahan sellaisessa oli kulunut.

Vakuutin haastateltavalleni, että edellispäivän rituaalit kuulostivat aivan promeiningiltä. Jokainen kuvaaja tekee töitä tyylillään, mutta yleisesti ottaen hyvää ei synny hetkessä.

Törmään itse saamaan asiaan joskus haastatellessa. Olen ottanut tavaksi ennakolta arvella, kuinka kauan haastatteluun kannattaa varata aikaa: puoli tuntia, tunti, kaksi tuntia. Se on verrannollinen tilatun jutun pituuteen. Aukeaman juttuun ei vain ehdi saada riittävästi aineistoa pelkän puolen tunnin kysymys-vastaussetin perusteella.

Myös jutun aihe vaikuttaa haastattelun pituuteen. Jos esimerkiksi kyselen aurinkopaneeleista, sähköautoilusta tai siemenpakkaamon toiminnasta, vie se yleensä enemmän aikaa, kuin jos aiheena on kultakuusen varttaminen tai keijunmekon siementen kylväminen. Näin siis minun tapauksessani.

Niin ikään henkilöjuttuihin saa varata aikaa. Ensinnäkin ne ovat aina vuorovaikutteisia. Haastateltava ei kerro elämästään, jos et itse ole tilanteessa läsnä ja anna itsestäsi siihen jotain. Toisekseen luottamus ei välttämättä rakennu yhdessä puolituntisessa. Kolmanneksi havainnointiinkin tarvitaan aikaa. Henkilöjuttu, niin kuin moni muukin juttu, tarvitsee sidosainetta, jotakin konkreettista, jonka toimittaja on aistinut. Jos esimerkiksi menee tekemään juttua suurperheen äidistä, saattaa ensimmäiseksi kompastua eteisen kymmeniin kenkäpareihin. Kilpajuoksijaa tavatessa ei puolestaan voi olla huomaamatta pitkin olohuonetta kiilteleviä pokaaleja. Näistä huomioista saa juttuun tarvittavaa väriä ja tunnelmaa. En kuitenkaan väitä, että havainnointiin on varattava erikseen aikaa. Se on luonteva osa jutuntekoa. Mutta vähänpä ehtii havainnoida olemattomassa ajassa.

Myös muistiinpanotekniikka vaikuttaa haastattelun pituuteen. Äänittäminen on kirjoittamista nopeampi tapa saada vastaukset muistiin. Itse suosin silti kirjoittamista. Miksi ihmeessä? No juuri siksi, että se hidastaa tempoa. Olen usein huomannut, kuinka kirjoittaessani vielä vastausta muistiin, haastateltava yllättäen jatkaa repliikkiään, vie sitä jopa ihan uudelle tasolle, sellaiselle, josta en olisi osannut kysyä. Pieni odottelu antaa hänelle aikaa jatkaa ajatuskulkuaan. Se keskeytyisi, jos heti vastauksen saatuani tykittäisin häntä uudella kysymyksellä. Hiljaiset hetket ovat hedelmällisiä, ja kirjoittamalla suon niille luontevasti tilaa.     

Muuten, alussa kuvailemani puhelinkeskustelu päättyi siihen, kun haastateltava myönsi itsekin tulleensa sellaiseen tulokseen, että kameran takana oli ammattilainen. Hän päätteli asian siitä, että valokuvaaja oli saanut hänet, kamerakammoisen, rentoutumaan.  Aivan, ammattinsa osaava tietää ennakoida sellaisenkin asian ja jättää kalenteriin väljyyttä.


Ei viestejä
(*) Vaaditut kentät
                                                                                                                                       Copyright Sari Toikkanen 2021